Anna kun silitän vähän hiuksiasi.
Tuosta noin.
Ja noin.
Miehiä televiizorissa jotka jotkut saattavat tunnistaakin näyttää kuitenkin kiinnostavan paijausta enemmin mitä tekee kädessäni jo ammoin Bileamin talon palossa tuhoutunut lampunvarjostin.
Ja vain Ismaelilla näyttää välähtävän.
Seuraavaksi kun haluat varmaan yhden rieseneistäni?
No, ehkemme me ole näin röyhkeitä kysymyksissämme kun olemme aivan kucchun saaneet hallituksen omistamalle kartanolle kaupungin ulkopuolelle jonne on kutsuttu joku popmaailman julkimokin sekä maassa maguavo muutoin niin tuntematon matami.
Kiitollisuuttahan minun tulisi tuntea tällaisessa tilanteessa. Ja syvää hyvää nöyryyttä kaikkea sitä kohtaan mitä olen eloni aikana saanut ansaitsemattomana tai ansaitustikin osakseni.
Olenhan minä mainio mies vainioiden takaa jossa maa yhä vabizhuo jalkojeni alla mutta ei mennä niinkään pitkälle koska vielä olen vain pienoinen hukassa oleva iso poika.
Miksi näet Pepe Koukku (vasemmalla) minut onkaan tänne kaiken kaikkiaan kutsunut?
Kaikelle kun oltava jokin merkitys.
Kaikelle kun on oltava jokin tarkoitus.
Tai näin ainakin yleisesti luullaan vaikka todellisuudessa me ehkä elämme vain systemaattisessa kaaoksessa joka välistä vaahdottaa meidät suolaveden uumeniin.
Asia sitäpaitsi kun kaikenkukkuraksi vieläpä selviää harhaillessani hieman myöhemmin muinaisuuteni mikämikämatissa jossa kohtaan Pepe Koukun jälleen taustallaan yleistäjässä hallituksen julkilausuma elävänä filmin pätkänä siitä mittä päissämme tai ainakin joidenkin päissä todellisuudessa liikkuu jos edes liikkuu koska tämäkin on kärjisstetty luulo joka ei perustu tietoon ja vaikka tiedänkin Pepen jo kaavailleen jotain pirullista osakseni päätän lähteä silti mukaan koska vain mukaan menemälle pääsee selville siitä mikä perillä vielä odottaa.
Enkä tietenkään tiennyt.
Kuinka olisin saattanutkaan tietää mihin tie minut vielä viekään mutkitellessaan itäisiin outoihin maisemiin kaupungin laitamaille teollisuusalueille jolle viimeisetkin junat pysähtyvät koska takana ei ole muuta kuin unohduksen suon usvaan nousset betoniset sienet joista yhdessä minäkin yhä asun. Olen asunut jo 11 vuotta.
Pepe kun ei tahdo jättää pyhäkouluamme rauhaan myöhemminkään pirullisen kolleegansa kera vaikka alkaa olla jo outona orastava alkukesän oranssinen yö jossa kalakin syö niin hyvin että pinnalla käy jatkuva lotina ja pulpe hopeisten kylkien välähdellessä turkoosisessa vedessä itsessään.
Aina silloin tällöin palaan näihin nuoruuteni maisemiin joissa vietetty aika tuntuu kuitenkin nyt jo niin ammoiselta ja kaukaiselta että useat sitä edustaneet ihmisetkin alkavat olla pelkkiä menneisyyden merkityksettömiä haamuja: Harmaita riepuja jotka lepattavat kuin narulle unohtuneet pyykit mutta minne tuli yhtäkkiä niin kiire? Minne kasvoi hoppu kulkea vai oletko todellakin niin julkea että väität minulle tänäkin päivänä vääriä asioita sisäisinä totuuksinasi?
Vieläkö kehtaat väittää ettei viisaan suussa pesi kultainen kieli?